Munkki kysyy taivaalliselta tuomarilta:
Annoit minulle jalat. Miksi en kulkisi niillä minne tahdon?
Tuomari vastaa: Annoin sinulle jalat, jotta voisit jättää taaksesi rakkauden maailmaa kohtaan ja kulkisit kohti sielusi lepoa ja rakkautta, ja kohti minua, sinun luojaasi ja pelastajaasi.
++++
Oma pohdinta. Jälleen vaikeita asioita. Miksi emme saisi rakastaa maailmaa? Elämme yltäkylläisyydessä ja luontokin on nyt keskikesällä äärettömän kaunis.
Levon ja rakkauden ymmärrämme ja kaipaamme niitä. Kärsimme rauhattomuudesta, koska huomisen huolet ja eilisen erheet pyörivät mielessä ja aiheuttavat ahdistusta. Mutta onneksi maailma on täynnä metodeja, joiden avulla voimme yrittää ohjautua kohti rauhaa ja lepoa. Ehkä lähdemme lenkille, ehkä menemme terapiaan selittämään pois erheitämme, ehkä kokeilemme itämaista kohteetonta meditaatiota, jossa mielen annetaan tyhjentyä. Myös lääketeollisuus rientää avuksi, psyykenlääkkeiden käyttö lisääntyy.
Birgitta ilmaisee, että kulkemalla kohti luojaa ja pelastajaa voisimme löytää sisimpäämme levon ja rakkauden. Luojan voin ymmärtää, mutta miltä meidät pitäisi pelastaa? Helvetin tulelta tietysti, mutta yllättävän moni tuntuu tietävän varmasti, että ei ole mitään viimeistä tuomiota ja suurta tilintekoa.
Monet asiat, joita Birgitta pitää tuhoisina sielulle, ovat meidän aikanamme hyveitä, kuten seksuaalinen aktiivisuus. Tai uhka ainoastaan ruumiille, kuten mässäily, joka voi johtaa lihomiseen ja elämäntapasairauksiin. Niillä voi olla tuhoisia seurauksia ajallisen elämän kannalta, koska nauttiminen vähenee, mutta ikuisia negatiivisia seurauksia sielulle niillä ei nähdä olevan. Psyykelle kyllä, mutta psyyke on ionien virtausta solukalvon läpi aivoissa ja sehän loppuu, kun maallinen elämä loppuu.
Ylipäätään näyttää minusta siltä, että meidän kulttuurissamme pidetään psyykkisen sairauden merkkinä, jos ihminen kovin paljon miettii tekojaan ikuisuusperspektiivistä käsin, joten Birgitta olisi ehkä vaarassa saada diagnoosin, jos eläisi nyt.
Tämä ensimmäisen kuulustelun kysymyssarja palautuu mielestäni kokonaisuudessaan perustavaan kysymykseen ihmisen olemuksesta. Onko olemassa taho, joka on asettanut elämälle objektiivisen eettisen standardin, joka on muuttumaton ja ikuinen, ja johon meidän pitäisi sopeutua, vai eikö ole. Toinen vaihtoehto on tosi ja toinen epätosi. Birgitta tuntuu myös sanovan, että vastausta voisi etsiä kokeilemalla. Kun kuljemme kohti lepoa ja rakkautta, mitä kohti kuljemme?
Kommentit
Lähetä kommentti